Yhteiset työkalut sujuvoittavat monimuotoisuuden mittaamista 

Luonnon monimuotoisuudella eli biodiversiteetillä tarkoitetaan lajien, lajien geneettistä tai ekosysteemin monimuotoisuutta. Yleisin biodiversiteettiä kuvaava mittari on lajirunsaus eli kuinka monta lajia esiintyy tietyllä alueella. Maapallomme monimuotoisuus on suuri ja pienenkin alueen biodiversiteetin arvioiminen voi olla haastavaa, joten helpommille mittaustavoille on tarvetta. Tietyn alueen monimuotoisuutta mitatessa voidaan käyttää indikaattorilajeja tai tiettyjä metsätyypin rakennepiirteitä, joista voidaan päätellä lajiston paikallista esiintyvyyttä. Merkittäviä rakennepiirteitä, joita monimuotoisesta metsästä löytyy ovat esimerkiksi lahopuun määrä ja laatu, lehtipuuosuus, metsän peitteisyys, järeät ja vanhat puut eli säästöpuut, tiheiköt ja vanhat sekä kosteat metsät. Jokaisella lajilla on omat vaatimuksensa, jonka takia lajien jaottelu kategorioihin voi olla käytännön monimuotoisuustyössä hyödyllistä.  

Kenen toimesta monimuotoisuutta mitataan? 

Suomella on kansainvälisesti vertailtuna hyvä lähtötilanne monimuotoisuuden arvioimisessa, sillä valtakunnan metsien inventointia (VMI) on tehty 1920-luvulta lähtien. Metsävaratiedon lisäksi eri viranomaistahot, tutkimuskeskukset, järjestöt sekä vapaaehtoiset suorittavat lajistokartoituksia, joista saadaan tärkeää tietoa monimuotoisuuden tilasta. Metsäsertifiointien (PEFC ja FSC) kriteerien täyttymistä taas seurataan otantaperusteisesti ulkopuolisen tahon toimesta ja monet yritykset käyttävät lajistokartoittajia mittaamaan toiminta-alueensa monimuotoisuuden tilaa. 

Uhanalaiset lajit koreihin  

FSC Suomen johdolla valmistettiin korimalli takaamaan uhanalaisten lajien esiintyminen osana metsäsertifiointijärjestelmää, mutta se ei toistaiseksi ole ollut laajemmassa käytössä. Korimallin periaate on kuitenkin hyvä; uhanalaiset lajit jaetaan kuuteen eri ”koriin” niiden elinympäristövaatimusten mukaan. Jokaiselle korille on määritelty toimenpiteet, joilla voidaan ylläpitää lajien vaatimia metsän rakennepiirteitä hakkuiden yhteydessä.   

Vaihtoehtoja punaisen kirjan pänttäykselle  

Tällaisilla lokerointiin perustuvilla malleilla on aina puutteensa, koska ne vaativat sen, että moninaisista ekosysteemeistä ja niiden ominaisuuksista tehdään yksinkertaistus, mikä ei vastaa täysin todellisuutta. Varsinkin kun ottaa huomioon lajien liikkuvuuden maisematasolla ja niiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet. Helpottaaksemme metsätyöntekijöiden monimuotoisuustyötä, korimallin kaltaisia yksinkertaistettuja toimeenpanovälineitä tullaan tarvitsemaan, jos haluamme kohdentaa monimuotoisuustoimet oikein ja saada tuloksia, ilman, että jokaisen metsässä työskentelevän täytyy opetella punaista kirjaa ulkoa.  

Säädökset osallistamassa yrityksiä luontotyöhön 

Kansainväliset ja kansalliset sopimukset, muun muassa EU:n biodiversiteetti- ja metsästrategia, ennallistamis- ja metsäkatoasetus sekä uusiutuvan energian direktiivi, osallistavat laajasti yrityskentän mukaan luontotyöhön. Toiminnanharjoittajien laaja osallistaminen on tuonut esille tarpeen markkinaehtoisille luonnonarvomarkkinoille.  

Luontojalan- ja -kädenjälki ovat laskentamenetelmiä, joiden avulla voidaan verrata ja seurata yritysten toimien vaikutusta luonnon monimuotoisuuteen. Ensimmäisellä voidaan arvioida toiminnan nettovaikutus eli luonnolle aiheutettu haitta ja jälkimmäisellä arvioidaan toiminnan kokonaisparanema ekologisen kompensaation jälkeen, joka voi olla parhaassa tapauksessa jopa positiivinen. Nämä laskentamenetelmät toimivat perustana luonnonarvomarkkinoille, mutta toistaiseksi niiden mittaukseen ei ole olemassa standardeja, mikä hidastaa yritysten mahdollisuutta ottaa ne käyttöön. 

Korvausta positiivista tuloksista? 

Kansalliset suojeluohjelmat ovat tähän mennessä korvanneet suojelutoimenpiteistä aiheutuvia kuluja, mutta maa- ja metsätalousministeriö kehittää tällä hetkellä metsätaloudelle tulosperusteista rahoitusmallia, jotta luontotyön vaikuttavuus paranisi. Tuloksiin perustuvan tukimallin haasteena on riittävä paikkatiedon kehittäminen, sekä yhteiset ja selkeät mittarit, jotta tuen hakeminen on metsänomistajalle houkuttelevaa, ja luontotyö saadaan oikeasti aloitettua. 

Monimuotoisuus tarkasteluun myös maisematasolla  

Suomessa metsälajien uhanalaistumisen pääsyy on maankäytön muutokset, kun suotuisia elinympäristöjä häviää ja pirstoutuu. Esimerkiksi hömötiaisen kanta on kääntynyt voimakkaaseen laskuun 2000-luvun aikana, ja laji on tällä hetkellä erittäin uhanalainen vanhojen metsien ja lahopuun vähenemisen takia. Pirstoutumisen vuoksi lajeilla on entistä haastavampaa löytää asuttavia alueita, jonka takia maisematason tarkastelukin on tärkeää. Talousmetsät, joissa on monimuotoisuutta edistäviä rakennepiirteitä voivat toimia ”ekologisina käytävinä” suojelualueverkostojen välillä, jotta lajit pääsevät liikkumaan elinympäristöstä toiseen, lisäten näin myös geneettistä monimuotoisuutta. Tämän vuoksi tulokset yllättävän monimuotoisista talousmetsistämme, joista on löytynyt paljon myös punaisen kirjan lajeja, on ollut hyvä uutinen. Tärkeää on hallita monimuotoisuus niin paikallisella kuin maisematasolla, jotta luontokato saadaan kestävästi pysäytettyä.

Kirjoittaja on Bioenergia ry:n metsäasiantuntija.